Matka kohti kuolemaa ...

Loppiaisena vuonna 1557, kuningas Kustaa Vaasan lanko Sten Leijonhufvud ja arkkipiispa Laurentius Petrin kutsuivat minut mukaan rauhanneuvottelijaksi Moskovaan. Olin ollut hyvin väsynyt ja tuntenut itseni kipeäksi jo pitkään, mutten voinut kieltäytyä matkalle menosta, koska tiesin, että asia on hyvin tärkeä.

Kun saavuimme Moskovaan esitimme valtuuskirjeen sisällön 24. helmikuuta. Harmillisesit emme päässeet puusta pitkälle asian kanssa, koska paastonaika keskeytti neuvottelumme. Pääsimme yhteisymmärrykseen asiasta vasta maaliskuun lopulla. Sanonpahan vain, että reissu oli uuvuttava ja neuvottelut kestivät liian pitkään.

Meidän paluumatkamme kohti Suomea alkoi, ja 2. huhtikuuta vahvistimme rauhan suutelemalla ristiä Novgordissa. Se tuntui hyvältä, kun vihdoinkin kaikki oli lyöty lukkoon ja kaikki oli mennyt hyvin.
En ollut voinut hyvin koko neuvottelujen aikana ja oloni paheni koko ajan kun teimme matkaa Suomeen päin. Olimme päässeet Venäjän rajalle, kunnes minuun iski tauti, ja pahemman laatuinen vielä. Menimme Stenin ja Laurentiusen kanssa Uudenkirkon pitäjän Kyrönniemen kylään, jossa sain levätä. Nukuin monta päivää putkeen ja kuumeeni oli järkyttävän korkea. Ja siinä vaiheessa tiesin, etten tulisi selviämään takaisin Suomeen.

Minut haudattiin palmusunnuntain jälkeisenä maanantaina herra arkkipiispan ja monien muiden läsnäollessa Viipuriin.

Muistopatsaani Viipurissa. Tyylikäs, eikö?

Piispaksi tuleminen ...

Vuonna 1952 minun kunniakseni Oskari Jauhiainen
teki patsaan Turun tuomiokirkon edustalle. 

Kaikkien yllätykseksi, tai no ei niinkään, nykyinen kirkkomme piispa Martinus Skytte kuoli
vanhuuteen vuonna 1550, mutta kuningas Kustaa Vaasa ei pitänyt kiirettä tai reagoinut asiaan sen kummemmin, joten hän ei julistanut pitkään aikaan uutta piispaa kirkollemme. Vihdoinkin kesällä vuonna 1544 hän kutsui minut, Juusteenin ja Petrus Ragvaldin Tukholmaan. Kuningas nuhteli meitä ja saarnasi, että meidän tulisi muistaa, että hän on esivallassa. No, se ei ollut kuninkaalle riittävää, vaan hänen mielestään koko Suomi pitää jakaa kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntiin, kuten Ruotsissakin maa oli jaettu hiippakuntiin. Minä sain yllätyksekseni Turun hiippakunnan vastuulleni. Se oli kyllä jo kauan odotettua, minut vihdoinkin vihittiin piispaksi vuonna 1544! Juusteen sai Viipurin omaksi hiippakunnakseen, koska kuningas ei tuntunut pitävän Petrus Ragvaldista. Vaikka Suomen jakaminen hiippakuntiin kuulostikin typerältä, olin  siltikin onnellinen piispan virastani.

Piispana olo kuitenkin lopulta muuttui sellaiseksi, mitä en sen toivonut olevan. Kuningas halusi selvästikin vähentää piispojen valtaa, mutta minä en ajatuksesta pitänyt. Turun kirkossamme järjestettiin perinteisiä messuja, joista kuningas ei tykännyt. Jopa järjestimme demonstraation siitä, kuinka piispojen tulisi olla kaikkialla itsenäisiä, eikä riippuvaisia kuninkaasta. Se ei paljoa hyödyttänyt. Oikeastaan vuoden 1554 kesällä jouduin tekemään investoinnin koko Turun saaristojen seurakuntien omistuksessa olleista tavaroista, jokaista hopealusikkaa myöden. Kirkko oli vaarassa, kaiken maailman rikolliset ja muut uhkasivat meitä. Samalla matkallani piipahdin myös Naantalin luostarissa tekemään asiat selväksi, koska luostari piti vielä taikauskoisia messuja. Saimme tehtyä sopimuksen, että luostari alkaisi harjoittamaan kristinuskoa. He onneksi lupasivat myös käyttää joko suomen tai ruotsin kieltä pitäessään messuja. 

Tähän asti asiat ovat kuitenkin sujuneet yllättävän hyvin. Täytyykin jo miettiä mitä ihmettä kuningas aikoo seuraavaksi käskeä tekemään. Sitä siis odotellessa.